Eteenpäin mennään, taakse ei koskaan

Ei ole ollut vaikeaa sopeutua takaisin ajatukseen elämästä ilman agilityä. Se tapahtui parissa päivässä. Ilmoittauduin lepääväksi jäseneksi agilityseuraan ja pakkasin aksakamppeet kaapin perälle. Helpottavaa oikeastaan, kun ei tarvitse arpoa. Vaikka yleensä tykkäänkin arpajaisista.

Viime viikot on täyttyneet pakkaamisesta ja purkamisesta. Luoksemme muutti Mr. A minun ja Lokin suureksi iloksi :). Lokia ei ole suuri tavaramäärä keskellä lattiaa haitannut, se on löytänyt omat polkunsa tiskikoneiden ja laatikoiden välistä oikein hyvin. Loppupeleissä minulta lähti varmaan tässä samassa yhteydessä tehdyssä kamojen tyhjennysoperaatiossa enemmän tavaraa kuin mitä tuli uutta, mutta se on vain positiivista. Kuka sitä tavaraa niin paljon tarvitsee nurkkiinsa pyörimään. Yksinkertainen on kaunista ja silloin lepää silmä ja sielu ja mieli. Kamavuoret ahdistaa ja tekee elämästä sekavaa. Sitä se on muutenkin jo niin paljon ettei yhtään enempää sekavuutta tarvita.

Jotenkin palikat on tuntuneet osuneen paikoilleen viime aikoina. Monellakin eri tavalla. Ei ole myöskään tarvinnut miettiä mihin tässä viime aikoina on aikansa käyttänyt. Lauantaina käytiin Virpin ja Adan kanssa lenkillä, kiitosta vaan taas seurasta! Muuten ei ollakaan tavattu oikein ketään tai mitään. Eletty hiljaiseloa mitä koiramaisiin tekemisiin tulee.

Lokin tytär Xema on ilahduttanut suuresti pärjäämällä hienosti agilityepiksissä ja tänään tyttö kävi debytoimassa jopa mejä-kisoissa. Täällä ollaan kovin ylpeitä!

AiaLokinpoikasia on ilmoittaunut pentunäyttelyyn useampiakin. Melkein tekisi mieli käydä katsomassa miten lapset pärjäävät. Kovasti lämmittää kyllä mieltä se, miten ihaniin koteihin kaikki niistä ovat päätyneet. Kummastakin pentueesta kuulen paljon asioita koko ajan, on tämä vaan kivaa tämä sosiaalisen median aikakausi.

Veikkaan, että blogi tulee pysymään hiljaisena myös jatkossa. Mutta eiköhän tänne aina silloin tällöin tule ajan kuluksi höpöteltyä milloin mitäkin elämää suuremmista ja pienemmistä asioista.

Tänään käytiin syksyisessä maisemassa Lokin kanssa puolentoista tunnin aamulenkki. Kamera oli pitkästä aikaa mukana. Tässä teille poseeraa Loki 4 vuotta ja 10 kuukautta.

Solmut hakeutuvat umpisolmuun, kädet kietoutuvat pirunnyrkkiin

Maanantaina oli angstipäivä. Tein ikävän päätöksen, että Lokin agilityn harrastaminen on nyt kokonaan loppu :(

Viime viikkoina on treenattu ja kisattu pitkästä aikaa enemmän kuin koko vuonna. Ja maanantaina Loki ontui takajalkaansa. Tiistaina uudelleen. Avauduin aksaseuran fb-sivulle treenivuoroa myydessäni ja sain vahvistusta sille, että kyllä tämä oli nyt tässä.

Ei voi mitään.

Aloin uskoa kastroinnin auttaneen ontumiseen ja että meistä olisi vielä kisaamaan. Nyt on selvää, että näin ei ole. Loki ei ole ontunut pitkiin aikoihin ennen tätä. Käsittääkseni kastroinnin olisi kuitenkin pitänyt jo auttaa, mikäli kyse olisi ollut eturauhasesta. Olen sen suhteen pessimistinen ja epäilen jotain muuta. Ehkä Loki viime keväänä sai haavan yhteydessä niin pahan osuman jalkaansa, että siitä tuli pysyvä vamma. Tai sitten jotain ihan muuta. En tiedä saanko koskaan tietää. Ainakaan lääkäreillä ei tähän mennessä ole ollut minulle vastausta. Viime vuonna Räihän mukaan koirassa ei ollut mitään vikaa, Talvio löysi laajentuneen eturauhasen mihin saimme Tardakin ja neuvon palata harrastamaan vapaasti. Ontuminen on niin pientä ja nopeaa, että kanssaulkoilijat eivät sitä huomaa. Minä huomaan ja taas muistan, miten pahalta se tuntuu joka kerta.

Vaikka lääkäreiden mielestä Loki on terve, en halua omatunnolleni sitä, että puolen vuoden päästä se liikkuisi pelkästään kolmijalkaisena. Agility on äärimmäisen vaativa laji koiran kropalle. Koska koiven nostelua esiintyy niin selvästi aksan jälkeen, epäilen, että ilman sitä Loki tuskin oireilisi tai olisi alunperinkään jalkaa loukannut. Riskejä Lokin tulevaisuuden suhteen ei enää oteta, joten siksi tein päätöksen, että tämä oli nyt tässä. Taas yksi agilitykoira jättää lajin terveydellisistä syistä.

En pystyisi harrastamaan puoliksi tai puolitosissani ilman tavoitteita, eikä se toki tässä tilanteessa olisi varmaan fiksua sekään.

Lisäksi pienenä mutta silti ihan mielestäni merkityksellisenä seikkana sanottakoon, että agility äkkipysähdyksineen ei tehnyt myöskään hyvää Lokin etutassuille. Molempien jalkojen ylimmät anturat, ne jotka ovat ranteen kohdalla, ottivat aksasta hiertymää ja mietin että pitäisi alkaa vähintään rasvata niitä. No eipä tarvitsekaan.

Viimeisiksi kisoiksi jäi viime sunnuntain BAT:n kilpailut, missä tehtiin Lokin kanssa tuplanolla. Ehkä ironista on, että kumpaakaan rataa ei ole videolla. Meno tuntui kuitenkin parhaimmalta kuin koskaan ja meillä oli maailman kivointa yhdessä radalla. Todistusaineiston puutteessa joudutte tyytymään sanoihini siitä, että teimme kaksi maailman täydellisintä rataa.

Muutaman viikon agilityhurmoksesta tiputtiin, taas, aika katkerasti alas. Vaikkakaan ei yhtä katkerasti kuin viime keväänä. Parissa viikossa ei ehdi kerätä liikaa odotuksia. Eniten ärsyttää ehkä se, että toivo alkoi taas heräämään, ensi vuoden sm-kisoista ja muistakin. Olen silti äärimmäisen kiitollinen parista viime viikosta, tästä lajista jäi oikein lämpimät muistot kaikesta huolimatta.

Samalla koen myös helpotusta siitä, että päätös on nyt näinkin virallisesti tehty. Lainakoira ei ole sama asia. En ole motivoitunut aloittamaan alusta. Agility oli minun ja Lokin juttu. Ehkä joskus ei tunnu enää siltä, mutta tällä hetkellä tämä pettynyt pää ei voi kuvitella agilityä lainakoiran kanssa.

Meistä ei tullut maailmanmestareita. Ei edes suomenmestareita. Ei päästy edes starttaamaan koko karkeloissa. Onneksi nämä haaveet pitkälti kuoppasin jo viime kesänä. Silti vähän sattuu. Tätä kirjoittaessani katson, kuinka nainen leikittää pientä löwchenin pentua parvekkeeni alla. Äsken kävin antamassa Lokille herkkuluun ja nyt katselen, kuinka rauhallisen onnellisena se sitä syö. Mietin, miten vähästä koirat tulevatkaan onnelliseksi. Mietin miksi jollain agilityllä on minulle yhtään mitään väliä.

Luun syömisen jälkeen Loki siirtyi eteiseen ja kävi pöllimässä autosta tuomastani laukusta hanskan. Toi sen hipihiljaa olohuoneeseen ja sitten innokkaasti sitä minulle esittelemään (?). Hassunpönttö tapaus.

Elämä vie outoihin ja kummiin suuntiin. Välillä se tuntuu surulliselta ja väärältä. Mutta ehkä tälläkin kaikella on joku tarkoitus, mitä en vielä pysty näkemään. On niitä muitakin harrastuksia. Lokin kanssa kaikki muut lajit tosin tuntuvat tylsiltä korvikelajeilta. Epäilenkin, että vajoamme takaisin koiraharrastustyhjiöön nuolemaan haavojamme... Onhan niitä muitakin harrastuksia kuin koiraharrastukset. Pentua ei tähän talouteen ole tulossa, joten pitää kääntää pää taas muihin kuin koiramaisiin harrastuksiin ja ajanviettotapoihin.

Tämä viikko on ollut toisaalta hyvin masentava, mutta toisaalta hyvin piristävä. Kivoja juttuja on meneillään pitämässä kiireisenä.

Vaikka asiat pääsääntöisesti onkin varsin mainiosti, jokin painaa mieltä alaspäin nopeasti heti kun ei ole jotain muuta tähdellistä ajateltavaa.

Kirkasvalolampun kaivoin hetki sitten kolostaan taas aamuja valaisemaan. Tekisi mieli itse kömpiä vuorostani pimeään koloon.

Niin se vaan taitaapi olla.

Syksy on taas täällä, synkkine ajatuksineen.

It was a good agility day, and on good agility days nothing else matters

Sunnuntaina osallistuttiin Helsingin seudun piirimestaruuskisojen joukkueradalle Agility Sport Team ry:n toisena starttaavana koirakkona. Treenejä oli takana hurjat kaksi viime viikolla, joista ainakin puolitoista treeniä muistutti enemmän paragilityä, kun omistaja ei vielä saanut kunnolla juosta ja hikoilla. Tarkoitus oli lähinnä varmistaa, että kaikki esteet sujuu ja hakea kivaa rallattelufiilistä.

Kisarata oli helpohko, ihan mentävissä, mutta oli siellä pari ikävääkin paikkaa. Tavoitteena oli lähinnä päästä hengissä maaliin ja se täyttyi hyvin, paljon siitä yli ei sitten mentykään :D. Loki hyllytti kolmannella esteellä ohittaessaan hypyn. Lisäksi alussa oli muutakin säätöä ja A:lta se luisui läpi, mutta muuten rata oli oikein kivaa menoa. Meitä ennen starttasi juoksuinen narttu matolta ja Loki haisteli lähdössä ja siihen oli vaikea saada kontaktia lähtöpaikalla. Pitäisi saada lisää treeniä noista tilanteista, en tiedä vaikuttaako se edes Lokiin vai lähinnä itseeni, kun ajattelen, että nonni nyt sen aivot meni ihan off-asentoon tää oli nyt tässä...

Joukkueesta toinenkin koirakko hyllytti, joten AST:n joukkue jäi medien joukkueradalla ilman tulosta. Tästä huolimatta oli aivan superkivaa kisata pitkästä aikaa ja se tuttu tutina ja sydämen sykkeen nouseminen rataan tutustumisen jälkeen omaa vuoroa odotellessa oli aivan sanoin kuvaamattoman ihana tunne!

Paikalla oli myös Sanna perheineen ja myös Lokin pieni pentu Muru. Murun tulevaisuus näyttää tällä hetkellä valitettavasti aika heikolta :(. Mutta pitää ajatella niin, että ei se elämän pituus vaan laatu. Muru on ainakin ehtinyt kokea elämää ja tuntea rakkautta monen pienen pennun edestä ♥

Sen verran jäi kisakuume päälle, että ilmoitin meidät ensi sunnuntain BAT:n kisoihin kaikille kolmelle startille. Yhdet treenit ehti olla tällä viikolla, kouluttajana Ville.

Rata oli kiva ja oli sopivat pari kinkkistä paikkaa mitä treenattiin pitempään. 5-hypyn Loki hyppi jatkuvasti väärin päin ohjauksesta (kuulemma ihan oikeasta sellaisesta) huolimatta ja sitä hinkattiin. Toinen paha paikka oli saada koira 7-putkeen, ohjasin ensin putkien puolelta 6-hypyn ja ohjasin suoraan muurille. Enpä edes rataan tutuestuessa hokannut, että toinen puoli olisi parempi.

Ville kehui meidän menoa ja sanoi, että sekä koira että ohjaaja ovat osaavia ja meno näyttää hyvältä. Suurin "ongelma" hänestä oli se, ettei Loki aina kuuntele tai lue ohjausvihjeitäni. Villen mukaan Lokia ei saisi enää palkata ns. "varmuuden vuoksi" sellaisissa tilanteissa, joissa ohjaaja eksyy tai tulee virhe. Näillä kuulemma saatetaan vahvistaa sitä, ettei Loki tule ohjauksiin niinkuin pitäisi. Itse en tiedä olenko ihan samaa mieltä. Se on niin vaikea siinä tilanteessa tulkita oliko moka oma vai koiran, joten yleensä varmuuden vuoksi palkkaan. Jos nyt koira ylipäänsä agilityssä voi varsinaisesti "mokata".

Treenien jälkeen oli superhyvä fiilis ja jäin innolla odottamaan sunnuntaita. Silloin sitten testataan löytyykö kisafiilis parina viikonloppuna putkeen :)

Virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo

Uskon siihen, että joku suunnittelee meidän elämämme itseämme paremmin. Silloin kun jokin menee vahingossa pieleen, minua auttaa ajatella, etten olisi voinut tehdä mitään toisin. Se mikä on tarkoitettu tapahtuvaksi tapahtuu. Itsensä syyllistäminen jälkikäteen on turhaa.

Viikko sitten perjantaina kävi allekirjoittaneelle hassusti.

Mökeillä usein sattuu ja tapahtuu, mutta aina voi yrittää edes pyrkiä käyttäytymään fiksusti ja turvallisesti. Saunan ja kuuman veden kanssa tulee olla varovainen, niin on varmaan jokainen kuullut sanottavan miljoona ja yksi kertaa. Yksi tapa toimia turvallisesti on esimerkiksi laittaa saunassa pesuveteen aina ensin kylmää ja sitten vasta kuumaa vettä. Toinen hyvä tapa on testata aina ensin kädellä veden lämpötila ennen kuin kaadat sitä naamallesi.

Mietin pitkään mitä tästä haluan blogiin kirjoittaa, mutta päädyin siihen, että haluan kirjoittaa koko varoittavan esimerkin.

Muistakaa kiltit hyvät ihmiset nuo tavat aina mökkeillessänne. Välttyisi ihmiskunta ehkä useammaltakin vastoinkäymiseltä. Kyllähän minäkin nämä tavat tiesin, mutta niin sitä vain asiat aina välillä unohtuu.

Ei auta itku markkinoilla, tällä kertaa kävi näin. Loppu hyvin kaikki hyvin kuitenkin. Tästä ikävästä äksidentistä jäi käteen "vain" parin viikon sairasloma ja hetken aikaa kestävä hellboy-mainen ulkonäkö. Jonkun ajan päästä pitäisi sekä sairasloman että punaisen lookin olla vain huono muisto ja kokemus. Paljon pahemminkin olisi voinut käydä.

Juuri hetki sitten pohdin kaverin kanssa, minkä verran hyvää voi maailma ihmiselle antaa, ennen kuin tulee vastaavasti huonoa niskaan oikein urakalla. Nyt tuli sitten sitä itseään ja rehellisesti sanottuna tämä on ollut elämäni kurjimpia kokemuksia, jos ei kurjin. Muutama ensimmäinen päivä tapahtuneen jälkeen on osittain kadonnut muististani, kai sitä jossain shokissa on ollut. Shokin jälkeen iski tapahtunut päin kasvoja, kun alkoi tajuta sekä sen miten kävi että sen, miten paljon pahemmin olisi voinut käydä. Suurempi säikähdys tulikin oikestaan jälkikäteen siitä miten lähellä käytiin.

Nyt voisin sanoa jo aika hyvin hyväksyneeni tapahtuneen, vaikkakin toipuminen, sekä fyysinen että henkinen, on selvästi vielä vaiheessa. Silti tällä hetkellä päällimmäinen tunne kaikesta tästä on suuri kiitollisuus ja onnellisuus. Kiitollisuus maailmankaikkeudelle siitä, että pysyviä jälkiä ei jää ja onnellisuus siitä kaikesta, mitä hyvää elämässäni tällä hetkellä on. On ihminen vaan tyhmä olento, kun niin usein tajuaa kaiken hyvän vasta sitten, kun sen menettää tai joutuu pelkäämään menettämistä. Ja miksi sitä liian usein pitää itsestäänselvyytenä monia pieniä tai suuriakin hyviä asioita. Tällaisina hetkinä sitä helposti avaa silmät kaikelle rakkaalle, upealle ja hyvälle mitä elämässä on. Sitä ihan pysähtyy monta kertaa päivässä ihmettelemään, miksi ei normaalisti osaa arvostaa näitä asioita joka päivä ja joka minuutti. Sitä pistää asiat uuteen arvojärjestykseen.

Itse usein alan automaattisesti miettiä jotain syvempää tarkoitusta erityisesti elämän isommille sattumuksille, sekä hyville että huonoille. Kun jotain tällaista tapahtuu, miksi niin käy? Se suuri elämän kysymys, mihin niin usein kaivataan vastausta..

• Onko joku jossain sitä mieltä, että minun tulisi muuttaa jotain elämässäni tai kiinnittää eri asioihin huomiota, kuin olen tehnyt? 
• Onko joku asia menossa väärään suuntaan ja kaipaisi uudelleen miettimistä? 
• Jos on, niin mikä se asia on ja mitä sille pitäisi tehdä?
• Onko kaikki palaset paikallaan, vai loksuuko jossain elämän osiossa epäsopivia palasia, jotka yrittävät saada huomiotani niiden uudelleen asettamiseksi? 
• Onko elämä menossa sinne suuntaan, mihin sen haluaisin menevän? 
• Onko arvojärjestykset kohdallaan? 
• Osaanko ylipäänsä kiinnittää tällaisiin asioihin huomiota miettien ja pohtien ja olenko tehnyt sitä tarpeeksi?
• Mitä minulle yritetään opettaa?

Tällaiset kokemukset todellakin pysäyttää.

Onni on lähellä olevat ihmiset, jotka pitävät kädestä ja auttavat kukin tavallaan vaikeina hetkinä ♥

Olin juuri ehtinyt lupautua ensi viikon sunnuntaina aktivoitumaan agilitysaralla pitkästä aikaa ja sainkin hetken jännittää miten tuon käy. Näillä näkymin näyttää kuitenkin hyvältä ja uskallan toivoa kokevani sunnuntaina vanhaa kunnon agilitykipinää. Keräsin kuluneella viikolla kunnon angstit ajatuksella "minähän prkl menen sinne tämän paskan jälkeen pitämään kivaa ja näyttämään maailmalle mistä on Taina tehty!!11!". Tuo ajatus yhä pitää.

Loki auttaa - enkä usko että sillä on yhtään mitään sitä vastaan.

Vain taivas rajana

Tämä ja merkinnän muut kuvat (c) Suvi Tyynismaa, jos ei toisin mainita.

Rio, Hippu, Into
Oiva, Totti, Muru

Aian ja Lokin  kuusikko on muuttanut uusiin koteihinsa jo muutama viikko sitten. Itse en ehtinyt enää käydä pentuja katsomassa ja tämäkin merkintä tulee hieman viiveellä. Tässä kuitenkin pikkuisten nimet, esittelyt ja kotipaikkakunnat.

Muru - Chirpy Hummingbird

Asuu kasvattajan luona Helsingissä. Murulla on kitalakihalkio. Mitä sinä tekisit Murulle?

Murun eli kasvattajan blogi löytyy täältä https://paistikkaa.wordpress.com/.

Hippu - Chirpy Mockingbird (Kaisla)

Asuu Oulussa.

Vasen kuva (c) Sanni Virtanen.


Rio - Chirpy Motmot (Puro)

Asuu Helsingissä. Rio meni Suville ja Markukselle, joilla on myös Miko-koikkeri.

Rion blogi löytyy täältä http://mikokooiker.blogspot.fi.

Oiva - Chirpy Road Runner

Asuu Tampereella.

Kuvien sijaan tässä teille Oivan ensimmäisten viikkojen touhuja Kaisan kuvaamana. Paljon on mahtunut pariin viikkoon tekemistä!




Into - Chirpy Ultramarina (Viikinki)

Asuu Järvenpäässä. Into meni Paulan perheeseen missä asustelee myös Tessa-kooikerhondje.

Inton blogi löytyy täältä http://tessajaretu.vuodatus.net/.

Totti - Chirpy Woodstock (Mopo-poika)

Asuu Keravalla.

Totin blogi löytyy täältä http://tottikoikker.blogspot.fi.

Onnea matkaan elämään kaikille pennuille, toivottavasti teistä kasvaa terveitä ja ihania kooikerhondjeja!

Toivottelee Loki-isukki ja omistajansa

22.7.2014

Eilen tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun Fiona lopetettiin.

Jos jotenkin yrittäisin kuvata miltä koiran lopettaminen ja sen jälkeinen aika tuntui, niin sanoisin, että tuska ja epätoivo sillä hetkellä olivat kovat, mutta yllättävän nopeasti ne myös haihtuivat. Lämpimät muistot jäivät. Toki Fionan tapaus oli siinä mielessä poikkeus, että sitä oli valmisteltu ja siihen valmistauduttu jo vuosia.

Sytytin eilen illalla Fionalle kynttilän, tai oikeastaan useammankin. Kotona tuoksui joulu ja soi rauhallinen musiikki. Kerrottuani syyn kynttilöille sain halauksen eräältä tärkeältä ihmiseltä - ja suorastaan järkytyin siitä miten paljon tilanteessa liikutuin. Onhan tuosta Fionasta tullut höpöteltyä milloin kenellekin, mutta lähinnä lämpimin huvittunein mielikuvin ja ajatuksin. Nyt jotenkin tuntui ihan yllättävän hyvältä tuollainen ymmärtäväisyys näinkin pienestä asiasta.

Vieläkin saan helposti mieleeni miltä Fiona tuntui ja tuoksui pesun jälkeen, kuten myös sen pahanhajuisen hengityksen, joka kertoi ettei kaikki ollut kunnossa. Muistan miten se tutisi sylissä jos oli kylmä tai pelotti. Ja miten se nousi jalkoja vasten halutessaan syliin ja pompsahti ilmaan jo ennenkuin oli ehtinyt nostaa. Ja miten sen pieni häntänen heilui paljon terhakkaammin lyhytkarvaisena kuin pitkillä karvoilla. Ja monen monta muuta Fiona-asiaa.

Fiona eli kanssani lähes kuusi vuotta. Kotikodin jälkeen se on pisin aika, mitä mikään elävä eliö on elänyt kanssani. Moni koira elää yli tuplasti tuon ajan. Silti ehdittiin kokea Fionan kanssa paljon asioita noina muutoksien täyteisinä vuosina. Sinä aikana ehdin opiskella, valmistua, mennä töihin, erota, seurustella, erota taas, hankkia toisen koiran, ja muuttaa yhteensä kolme kertaa, joista pisin välimatka oli Tampereelta Espooseen.

Loki ja Fiona olivat loppujen lopuksi kovin erilaisia. Loki on koira. Fiona oli jotain sellaista mistä ei oikein saanut edes selvää. Eikä sitä voi yrittää helposti selittääkään jollekin, joka ei sitä tuntenut.

Koira-arki on viimeisen vuoden aikana ollut helpompaa kuin koskaan aiemmin tänä aikana, kun olen ollut koiran omistaja. Olen nauttinut tästä helppoudesta, eikä ole kertaakaan tehnyt mieli toista koiraa. On hyvin mahdollista, että mahdollisen seuraavan koiran tulemiseen menee pitempi aika, kuin osaan edes kuvitella. Elämä heittelee välillä yllättävästi ja aikansa kutakin. Ensimmäinen aktiivinen koiraharrastusaikakauteni on tavallaan tuntunut loppuneen. Jalkavammasta se alkoi eikä sieltä enää noussut. On kuitenkin todella outoa ajatella, miten aiempina vuosina niin tärkeä harrastus loistaa tällä hetkellä poissaolollaan, eikä voisi vähempää kiinnostaa. Sanna kiteytti jotenkin tajuntaan uppoavasti saman asian, jota itsekin olen yrittänyt pukea sanoiksi siinä onnistumatta.

"Jos ei jaksa, huvita eikä kykene, niin ei väkisin."

Tulin eilen iloiseksi erään tuttavan sanoista siitä, miten yksi vanhempi blogikirjoitukseni jollain tavalla vaikutti hänen tekemäänsä päätökseen vaihtaa elämän suuntaa. Ehkä rohkaisi haluamaan ja tavoittelemaan elämältä sitä, mistä oikeasti nauttii. Siitä tuli hyvä mieli. Samalla peilasin omaan nykyiseen tilanteeseeni, jos onni tulee jostain muualta kuin koiraharrastuksista ja koirista, niin se ihmiselle sallittakoon. Jonain hetkenä intohimo on yhdessä asiassa ja toisena hetkenä toisessa. Ehkä joskus se palaa sinne ensimmäiseen asiaan, ehkä ei.

En vaan voi lakata ihmettelemästä, miten outo juttu elämä on.

Vuosi sitten oli tähän aikaan kovat helteet. Siitä ei ole nyt pelkoa. Minulla alkaa neljän viikon kesäloma huomenna, muttei oikeastaan edes tunnu juurikaan siltä. Ehkä tästä vielä kuitenkin kesä saadaan. Tai jos ei kesää, niin ainakin loma.

Kappas, johan se on perjantaikin.

Shrinking in a corner, pressed into the wall; am I present, am I here at all?

Lokin sairaslomalla on ollut vaikutus, jota en osannut ollenkaan ennakoida. Kesä töissä on buustannut eksponentiaalisesti tuota vaikutusta. Tai luulisin, että vaikutus tuli näistä kahdesta. En ole varma. Mutta melkein. Kaikki ihmiset on jossain, kaverit ties missä eikä ketään kelle purkaisi tätä tällä hetkellä vallitsevaa oloa, joten päädyin kirjoittamaan tänne.

Tämä olkoon oodi levottomuudelle ja päätöntä ajatuksen virtaa. Kuvatkaan ei liity mitenkään, mutta tuleepahan jotain käyttöä noille turhille luonnoksissa odotteleville kuville.

Olen levoton, tosi levoton. Viime viikon maanantaina Loki leikattiin ja siitä pari yötä meni tosi huonosti nukkuessa. Fionan ajoilta asti on jäänyt päälle se, että pieninkin koiran ääni öisin saa heräämään. Ja näinä öinä sitä riitti. Nuoliko Loki haavaansa? Hengittikö se? Sattuuko sitä? You know the drill.

Tavallaan tämä koiran sääntöjen ja terveyden mukaan eläminen on ikävästi muistuttanut tietyistä Fionan ajoista, mikä saattaa alitajuntaisesti vaikuttaa siihen miten tämän ajan koen. Ei aika aina näin nopeasti paranna kaikkia haavoja.

Viime viikon lenkittömyys aiheutti outoja fiiliksiä, kaikki päivät kului käytännössä telkan edessä. Vieraannuin todellisuudesta ja muusta maailmasta. Kuten viime tekstissä mainitsin, tulin kunnolla höperöksi. Siitä vielä pari etäpäivää ja olikin jo loppuviikko. Ja univelkaa. Paljon univelkaa ja rytmit sekaisin. Onni oli oma ihana herra A, joka piti uskollisesti seuraa ja auttoi pitämään tämän tytön pään kasassa.

Viikonloppu meni tietynlaisessa sumussa, näin ihmisiä ja se tuntui kieltämättä vähän jollain tavalla oudolta. Tai epänormaalilta, olla sosiaalisessa kanssakäymisessä. Jotenkin väsytti kamalasti ja hermot oli kireällä. Pikkuhiljaa lenkkien aloittaminen sai aikaan hengästymistä ja yhä liikkuminen tuntuu jotenkin pahalta. Jälkeenpäin olo on kuitenkin aina parempi. Miten viikon levolla voikin olla tuollainen vaikutus?

Tällä viikolla olen joka päivä mennyt toimistolle, vähintään myöhemmin jos en ennemmin. Maanantain kahvitauolla työkaveri kysyi mitä olen ottanut, vastasin rehellisesti että kofeiinia. Kahvi on ollut kaveri. Valitettavasti toimistolla tunnelma on yhtä unettava. Lähes kaikki ovat kesälomalla ja loput etäilee. Mokoma muka-niin-ihana-etätyö. Töissä on tyhjää, hiljaista ja kuollutta. Saavun töihin sitten kahdeksaksi tai puoli 11, saan auton tyhjään parkkiin metrin päähän ovesta ja suuressa avotoimistossa on korkeintaan kaksi ihmistä. Omissa hiljaisissa maailmoissaan, todennäköisesti haaveilemassa tulevasta kesälomasta. Ja ihan eri päässä avotoimistoa sillä seurauksella, että minun työpisteelläni on pimeää, kun kukaan ei ole laittanut valoja päälle. Joka aamu pohdin pitäisikö itse selvittää missä on valokatkaisin, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi niin tehdä. Uusavuttomuuden ja saamattomuuden riemuvoitto. Sitten päätin, että onhan pimeässä istuminen toisaalta aika tunnelmallista. Töitä olisi, mutta aloittaminen on vaikeaa. Accio kesäloma.

Kaiken kaikkiaan olen ollut viimeiset pari viikkoa kuin jossain sumussa, väsynyt ja helposti ärtyvä. Tajuan sen vasta nyt. En ole halunnut tehdä mitään ja väsyttää. Päikkärit ei siltikään kannata, tajusin pari yötä sitten. Vedenjuonnista pitää pitää kiinni, sen tajusin toissapäivänä. Tuli fyysisesti huono olo, varmaan näiden kaikkien yhteisvaikutuksesta. Mikä maa, mikä planeetta?

Vasta nyt voisi tuntua, että elämä alkaa palautua uomiinsa. Lokin kanssa mennään jo tavallisia lenkkejä. Se ei välitä pallihaavastaan, mutta käden kanyylin kohtaa yrittää nuolla, joten kauluri on yhä päässä. Lenkit tekee hyvää, vaikka kunto tuntuukin rapistuneen johonkin löllötasolle.

Ehkä tästä kuitenkin selvitään.

Ensi kertaa varten, ja kehoitukseksi kaikille kastrointia tai muuta koiran leikkausta harkitseville, muistakaa huolehtia omasta hyvinvoinnistanne koiran sairasloman aikana. Kyllä se totta on, että koira pitää mielen järjissään ja huolehtii lenkeille. Muistakaa varata ajoissa aika psykologille.

Huomasimpas tuossa hetki sitten, että Fionan lopetuksen vuosipäiväkin on ensi viikolla. Eilen kuuntelin sattumalta Jujun Hullua sohvalla maaten lämpimässä ja pystyin elävästi kuvittelemaan itseni vanhan asunnon parvekkeelle. Istuin siellä paljon Fionan lopetuksen jälkeen ja kuuntelin reggaeta, kun se oli niin helppoa kuunneltavaa. Kaikkeen sitä ihminen musiikkia voikin yhdistellä.

Kylläpä helpotti vähän raapustella. Nyt pitää kyllä alkaa huolehtia omasta aktiivisuudesta, nukkua hyvät yöunet, juoda paljon vettä ja pitää kahvin määrä kahdessa kupissa per päivä. Säätkin on ollut ihan surkeat, kesä my ass. Vielä viikko pitäisi sinnitellä ennen omaa kesälomaa. Silloin varmasti tulee paistamaan aurinko melkein joka päivä, jatkan itselleni näin väittämistä.